"Rikos kannattaa"

Kun synkkää Helsinkiläistä talvea (lue: syksyä) on jatkunut riittävän pitkään, syntyy enää tummanpuhuvia tarinoita. Joka tapauksessa tämä tarina on tosi: hieman kärjistäen ja liioitellen esitettynä (jotta syntyisi draaman koukku).

Olin joitakin vuosia takaperin tekemisissä kaverin kanssa, jolla oli kaksi veljeä. Toinen veljistä oli roisto ja toinen oli poliisi. Veli, joka oli talousrikollinen, ei elellyt kaverilleni rasitteeksi: silloin kun hän ei ollut linnassa lusimassa, hän oli väärentelemässä papereita – ja sellaista pikkukivaa. Veli, joka oli poliisi, oli toista maata, hän oli luonteeltaan pahankurinen. Se näkyi siinä, että hän pysäytteli kaveriani (siis omaa veljeään) työmatkalla silloin tällöin ja antoi mojovia sakkoja.

Mikä on tämän tarinan opetus? Se on varmaan jotain – hienolta nimeltään – moraalifilosofiaa. Moraalifilosofia on aihepiiri, joka saa “kunnon kansalaiset” lukemaan rikosromaaneja ja seuraamaan TV:stä poliisisarjoja ja oikeusdraamoja. Kirjojen ja TV:n kautta on oikeus samaistua pikkurikollisiin ja vähän suurempiinkin: siis niihin tyyppeihin joista äiti on pelotellut. Siis niihin tyyppeihin joita kadulla juostaan pakoon kun taivaalta putovia tuomiopäivän meteoriittejä. Juuri niihin tyyppeihin joita kuuluu työpaikan ahaa-aukioiden keskusteluissa moraalisesti paheksua. Niihin tyyppeihin joilla kaikesta pahennuksesta huolimatta on ihmisarvo.

Paitsi, että rikosten kautta voidaan samaistua rikollisiin, ehkäpä vielä vapauttavampaa on saada samaistua niihin mallikansalaisiin, joilla asuukin pieni paholainen sisällään. Kukapa meistä ei haluaisi olla kaiken pätemisen ja plussapisteiden keräilyn jälkeen ihan vaan inhimillinen tyyppi?