Mennään ensimmäiseksi arkipäiväiseen keskusteluun lääkärinvastaanotolle:

lähde BMJ 1999;319:762

Lääkärisarjoja seuraamalla olet ehkä saanut vähän turhan silotellun kuvan kirurgeista. Tämä on oikeasti leikkaussalien arkipäivää:

lähde: www.jokebandit.com

Seuraavan paidan tekstistä on tullut mottoni:

lähde: zazzle.com

Vapaa suomennos: ”Ravitsemusasiantuntijuus on 3 % lahjakkuutta ja 97 % sitä, ettei ole internetin harhaanjohtama”

Ennen, kuin uskoo tiedeuutisia, on hyvä ymmärtää tiedeuutisten kaari tutkimuksista lehtiin tai nettiin. Esimerkiksi se, että useat ravitsemusuutiset liittyvät jonkin yksittäisen ravintokomponentin “merkittäviin” vaikutuksiin, perustuu hyvin pitkälti julkaisuharhaan. Mitä erikoisempi yhteys on löydetty, sen parempi uutinen siitä saadaan – ja tämä vaikutus on kumulatiivinen tiedeuutisen pitkässä kaaressa.

Ensinnäkin, milloin tutkimuksesta tehdään artikkeli? Suurimmalla todennäköisyydellä artikkeli tehdään jos on tehty jokin poikkeava ja merkittävän tuntuinen löytö. Nykyisten tietokoneohjelmien aikakaudella löytöjä on helppo tehdä vaikkapa aineistosta, joka on kerätty alunperin täysin toisenlaisten hypoteesien testaukseen. Siis ensimmäisen julkaisuharha syntyy siitä, että tutkijat raportoivat tehokkaammin tutkimuksista, joista on tehty merkittävän tuntuisia löytöjä. Sen sijaan nollatulokset voivat jäädä unholaan.

Toinen julkaisuharha syntyy tieteellisten julkaisusarjojen valikoivuudesta. On tiedejulkaisijan profiilin kannalta tärkeää tarjota jotain sellaista joka kiinnostaa. Ei kai tutkimuksia, joissa ei ole saatu merkittäviä tuloksia, jaksa lukea kun kyseisen aiheen erikoistutkijat. Näin tieteelliseen julkisuuteen valikoituu tutkimuksia, joissa on löydetty yhteyksiä, kun tieteellisen evidenssin kannalta yhtä tärkeät nollatuloksen jäävät vain pienen pienen tutkijayhteisön tietoon.

Kolmas julkaisuharha syntyy tieteen popularisoinnissa. Valitseeko toimittaja nollatuloksen vai tutkimuksen joka herättää ihmisissä jotain uutta? Suomessa tiedeuutisoinnista vastaavat yleensä mediatalojen toimittajat, joilla on harvoin jonkin tieteenalan erikoisosaamista. Näistä lähtökohdista syntyy herkästi tieteellistä lööppijulkisuutta – kolmas julkaisuharha – jossa esimerkiksi yksittäisen ravintokomponentin vaikutus on todistettu tieteellisesti, koska artikkeli on julkaistu tieteellisessä kirjallisuudessa.

Ja mitä tavallinen maallikko voi tämän keskellä uskoa? Eikö tutkimusevidenssin arviointi ole lähestulkoon mahdoton sellaiselta tieteenalalta joka ei ole tuttu? Tai toisaalta, eikö näin monimutkaisessa ketjussa kuka tahansa kykene etsimään omat totuutensa, kun kaikkein erikoisimmatkin löydöt kukkivat? Ainakin ravintoainelisämyyjät pystyvät luomaan tieteellisen puhetavan tuotteesta kun tuotteesta.

Kaiken tämän keskellä asiantuntijuuden merkitys korostuu. Tarvitaan ihmisiä, jotka eivät ole yksittäisten tutkimusartikkelien vietävissä, mutta jotka eivät heitä metodologisesti pätevää tutkimusta roskakoriin vain sen takia, että tulos on poikkeava.

Toisaalla netissä on avattu uusi ravitsemusuutispalvelu.  Käy sinäkin katsomassa!

Tässä on 12 ensimmäistä word-liuskaa 35 word-liuskaa sisältävästä kotitentistä. Tämä on tiukkaa tieteellistä tavaraa. Jos löydät netistä tätä parempaa tavaraa, niin eHealth-lukutaitosi on erinomaista luokkaa. Tosin lievästä konservatiivisuudesta voit minua syyttää, vaikka uudempiakin tutkimustuloksia esittelen. Tämän tehtävän tarkoituksena ei ollut pulakoida kaikkein kiivaimmassa ja kuumimmassa tieteellisessä lieteessä.

Terveydenhoidon painopiste on viime vuosisatoina siirtynyt akuuttien tautien hoidosta kroonisten tautien hoitoon. Samaan aikaan kuin lääketiede on jatkanut voittokulkuaan erilaisten kulkutautien ehkäisyssä ovat ihmisten elämäntavat muuttuneet niin, että kroonisten tautien yhteydessä on alettu käyttää käsitettä epidemia. Teollistuminen, kaupungistuminen, talouden kehittyminen ja kansainväliset markkinat ovat parantaneet ruoan saatavuutta ja vähentäneet ihmisten fyysistä aktiivisuutta (WHO 2003). Tämän johdosta saamme lukea harva se päivä uutisia suomalaisten terveyden heikentymisestä: esimerkiksi kuinka varusmiehet ovat huonossa kunnossa tai kuinka valtava määrä Suomessa on diagnosoimattomia tyypin 2 diabeetikkoa.

Kroonisten sairauksien ilmaantuvuuden kasvu ei selity yhdellä tai kahdella tekijällä. Tämän ilmiön ymmärtäminen vaatii monitieteellistä lähestymistapaa, jossa on sanansa sanottavana yhteiskuntatieteillä, käyttäytymistieteillä ja luonnontieteillä. Ihminen elää suhteessa ympäristöönsä, tekee valintoja tässä ympäristössä ja näillä valinnoilla on vaikutusta elimistön toimintaan.

Kysymys ylipainosta ja sen liitännäissairauksista on vahvasti yhteiskunnallinen ja poliittinen. Terveellinen ruokavalio on tärkeää ymmärtää tässä kontekstissa: mm. tutkimuslaitoksilla, elintarviketeollisuudella ja medialle on omat taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset intressinsä luoda omanlaistansa mielikuvaa terveellisestä ruokavaliosta ja terveellisistä elämäntavoista. Myöskään tieteellistä tutkimusta ei saa nähdä irrallaan kontekstistaan, ja tieteellinen evidenssi on arvioita yhä uudelleen ja uudelleen kriittisesti, ottaen huomioon uudet tutkimustulokset ja näkökulmat.

Lähestyn tässä esseessä kroonisia tauteja ravitsemustieteellisestä tutkimusevidenssistä käsin. Tutkimus painottuu fysiologiseen evidenssin, eikä esimerkiksi yhteiskunnallisten muutosten etsimiseen. Jotta fysiologisella tiedolla olisi kansanterveydellistä vaikuttavuutta on fysiologinen tieto on suhteutettava ja käännettävä kielelle, joka on maallikoille ymmärrettävää ja helposti omaksuttavaa osaksi arkipäivää. Molekyylibiologia- ja ravintoainetason tieto on nähtävänä osana ruoka-aineita ja ruokavalioita. Tämä tutkimusevidenssin kääntäminen on poliittisesti erittäin herkkää aluetta; kuinka liberaalisesti tai konservatiivisesti meidän pitäisi suhtautua uuteen tutkimusnäyttöön? Liberaalimmasta päästä esimerkkinä on ravintoainelisäbisnes, jossa todella pienen tutkimusevidenssin varassa markkinoidaan ihmiselle terveyttä ja hyvää oloa. Toisaalta kaikki suuret uudet tutkimuslöydöt ovat syntyneet juuri liberaalista tavasta nähdä asioita ja ilmiöitä. Tieteellisen tutkimuksen onkin oltava aina varpaillaan ja arvioita näyttöä uudelleen ja uudelleen.

Seuraavissa luvuissa lähestyn kroonisia tauteja yksitellen.

LIHAVUUS

Suomalaisten terveyttä kartoittavissa Finriski-tutkimuksissa sekä miesten että naisten vyötärönympärys on kasvanut selkeästi vuodesta 1987 vuoteen 2007 (Peltonen et al. 2008). Varsinkin miesten ja nuorten poikien paino ja BMI ovat kasvaneet viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana (Kautiainen 2008). Vuoden 2007 Finriski-tutkimuksessa miesten ja naisten painoindeksien keskiarvot olivat 27 kg/m² ja 26,5 kg/m², kun ylipainon raja on 25 kg/m². Lihavuus lisää monien sairauksien riskiä: tyypin 2 diabetes, kohonnut verenpaine, metabolinen oireyhtymä, sepelvaltimotauti, aivoinfarkti ja –verenvuoto, obstruktiivinen uniapnea, kihti, sappikivet, rasvamaksa, polvien nivelrikko, astma ja eräät syövät (rintasyöpä, kohdunrungon syöpä, paksusuolen syöpä ja munuaissyöpä) (Duodecim 2007). Laihduttaminen vähentää näihin tauteihin sairastumisen riskiä.

Lihavuuden fysiologinen syy on positiivinen energiatasapaino, eli elimistö saa ruoasta enemmän energiaa kuin mitä kuluttaa. Ylipainoon johtavalle ruokakäyttäytymiselle pidetään tyypillisenä energiapitoisia välipaloja, ahmimista, ulkona syöntiä ja (suojaavana tekijänä) rintaruokintaa (WHO 2003). Ravintoainetekijöistä tärkeitä ovat rasvan määrä, hiilihydraattien rakenne, ruoan glykeeminen indeksi ja kuidun määrä. Elintapaohjauksen kuuluisi kohdistua ruoan energiamäärän vähentämiseen, fyysiseen aktiivisuuteen lisäämiseen, ajatusten ja asenteiden muuttamisen sekä syömisen hallintaan (Duodecim 2007).

Ravitsemus on pääroolissa laihduttamisessa ja painonhallinnassa. Kyseessä on monisyinen ilmiö, onhan lihavuus lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana samaan aikaan kuin kansan tietoisuus elintarvikkeista ja elimistön toiminnasta on kasvanut. Pelkkä tieto terveellisesti koostetusta ruokavaliosta ei siis näyttäisi riittävän, vaan olisi pyrittävä vaikuttamaan psyykkisiin tekijöihin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Tämä lienee seuraavien vuosikymmenien aikana kansanravitsemuksen suurimpia haasteita.

DIABETES

Diabetes on joukko erilaisia sairauksia, joille on yhteistä insuliinin puute. Insuliinin puute voi olla relatiivista (tyypin 2 diabetes ja insuliiniresistenssi) tai todellista (tyypin 1 diabetes, pitkälle edennyt tyypin 2 diabetes ja haimavaurio). Insuliinin tärkein tehtävä on tehostaa ravintoaineiden soluunottoa (Haug et al 1999). Relatiivisessa insuliinin puutoksessa haima erittää insuliinia, mutta solut ovat resistenttejä ottamaan sitä vastaan. Todellisessa insuliinin puutoksessa haiman kyky tuottaa insuliinia on häiriintynyt. Maksan solut tulkitsevat insuliinin puutoksen alhaiseksi verensokeriksi ja näin maksassa kiihtyy sokerintuotanto. Koska niin maksa kuin elimistön muutkaan solut aivoja lukuun ottamatta eivät kykene ottamaan insuliinia vastaan niin veren sokeripitoisuus kasvaa. Pitkäaikainen korkea veren sokeripitoisuus, hyperglykemia, johtaa elinvaurioihin (Uusitupa 2005). Näin diabetes altistaa ateroskleroosille.

Tyypin 1 diabeteksen syntyyn vaikuttavat perimä ja ympäristötekijät (Knip ym 2005). Perimä luo alttiuden yleensä hitaasti etenevälle prosessille, jossa insuliinin eritys heikkenee. Ympäristötekijät vaikuttavat tämän prosessin voimakkuuteen ja nopeuteen. Insuliinin erityksen heikentyminen tasolle, jossa se kliinisillä kokeilla huomataan, voi kestää muutamasta kuukaudesta jopa yli kymmeneen vuoteen. Identtisillä kaksosilla ja maahanmuuttajilla tehdyissä tutkimuksissa on selkeästi noussut esille, että ympäristötekijöillä on merkitystä. Toistaiseksi tällaisia ympäristötekijöitä tunnetaan huonosti, suomalaisessa kohortissa riskitekijöiksi on löytynyt lapsen altistuminen varhaisessa vaiheessa enterovirukselle ja lehmänmaidolle (Vaarala ym 2002)

Tyypin 2 diabeteksessa syntyy insuliiniresistenssi, jonka seurauksena myös haiman b-solujen toiminta voi heiketä. Taudin synnystä noin puolet selittyy perimällä ja puolet ympäristötekijöillä (Hussain ym 2007). Keskeisiä riskitekijöitä ovat ylipaino, vähäinen liikunta, ruokavalion laatu sekä raskauden ja imetyksen aikaiset tekijät. Ylipaino on suurin riskitekijä. Ravitsemuksen merkitys tyypin 2 diabeteksen synnyssä ja ehkäisyssä välittyy sekä sopivan energiansaannin että ruokavalion laadun kautta. Rasvaa on pidetty riskitekijänä ylipainoon sen korkean energiapitoisuuden takia. Diabeteksen hoidossa on käyty keskustelua sopivasta energiaravintoaineiden suhteesta: nykysuositukset painottavatkin enemmän rasvojen ja hiilihydraattien laatua, kuin jotain tarkkaa energiaravintoaineiden suhdetta (American Diabetes Association 2008). Tärkeää olisi suosia tyydyttymättömiä rasvahappoja ja korkean glykeemisen indeksin hiilihydraatteja.

Ruokavalion merkitystä tyypin 1 diabeteksen synnyssä on toistaiseksi tutkittu vähän. Sairauden hoidossa oikeanlaisella ruokavaliolla on insuliinihoidon kanssa tärkeä merkitys. Tyypin 2 diabeteksessa ruokavalio vaikuttaa sairauden syntyyn ennen kaikkea positiivisesta energiatasapainosta johtuvan lihavuuden myötä. Viime vuosina on myös saatu epidemiologista näyttöä, että paljon korkean glykeemisen indeksin hiilihydraatteja sisältävällä ruokavaliolla ja tyypin 2 diabeteksella olisi yhteys (Barclay ym. 2008). Ruokavaliolla on tyypin 2 diabeteksen hoidossa suuri merkitys.

SYDÄN- JA VERISUONITAUDIT

Sydän- ja verisuonitaudit ovat yleisnimike taudeille, jotka vaikuttavat sydämessä ja verisuonissa (van Horn ym. 2008). Tällaisia tauteja ovat sepelvaltimotauti, muut valtimotaudit, dyslipidemia ja hypertensio. Edellä mainituilla taudeilla on usein yhteistä patofysiologiaa ja ne ovat riskitekijöitä toisilleen.

ATEROSKLEROOSI

Ateroskleroosi on suurten valtimoiden sairaus. Valtimosairaudet on taustalla vaikuttava syy jopa 50-prosentissa kaikista kuolemista länsimaissa (Lusis,A.J. 2000). Sairauden syntyyn vaikuttavat perimä ja ympäristötekijät. Taudin patofysiologia perustuu valtimoiden ahtaumiin, jossa lipidit, ennen kaikkea kolesteroliesterit, kertyvät valtimon seinämien sisimpään kerrokseen eli intimaan (Aro 2005). Tämän jälkeen seinämiin alkaa muodostua kollageenia ja sileälihassoluja. Kun tämä kovettunut pinta hajoaa, niin siihen tarttuu verihiutaleita, jotka voivat ahtauttaa valtimoja. Tämä estää osittain tai kokonaan veren kulkemista soluihin, jonka seurauksena mm. sydämeen tai aivoihin saattaa syntyä hapen puutetta. Valtimotautien kliinisiä ilmentymiä ovat sydämen vajaatoiminta, aortan aneurysma ja disekoituminen, perifeerinen valtimotauti sekä aivohalvaus.

Kolesteroliaineenvaihdunta on merkittävässä osassa ateroskleroosin syntyä. Valtimotautien ilmaantuvuuden ja veren kolesterolipitoisuuden välille on tutkimuksissa löydetty selkeä yhteys (Lääkärilehti 2008). LDL-partikkelit kuljettavat kolesterolia valtion seinämiin. HDL-partikkelit taas kuljettavat kolesterolia pois. Veren LDL-partikkelien korkea pitoisuus on ateroskleroosille altistava tekijä ja HDL-partikkelien korkea pitoisuus ateroskleroosilta suojaava tekijä.

Veren lipoproteiinien koostumukseen voidaan vaikuttaa ravitsemuksellisilla tekijöillä (Aro 2005). Ruoasta saadut tietyn pituiset tyydyttyneet rasvahapot (C12-16), trans-rasvahapot ja kolesteroli lisäävät LDL-partikkeleiden määrä elimistöstä. Liukoinen kuitu ja kasvissterolit vähentävät LDL-partikkelien määrää. Runsasrasvainen ruoka ja alkoholi lisäävät HDL-partikkelien määrää. Rasvarajoitus, n-6-monityydyttymättömät rasvahapot (runsas määrä) ja transrasvahapot vähentävät HDL-partikkelien määrää. Laihtumisella on myönteinen vaikutus lipoproteiinipartikkeleihin: se vähentää LDL-partikkelien määrää ja lisää HDL-partikkelien määrää. Lihomisella on vastakkainen epäedullinen vaikutus.

Ravitsemushoidossa ja elintapaohjauksessa on tärkeä huomioida valtimotaudin riskitekijät: ennen kaikkea ylipaino, tupakointi, hypertensio ja diabetes (Lääkärilehti 2008). Ravitsemusohjauksessa ei ole siis järkeä keskittyä vain yhden sairauden tai riskitekijän hoitoon, vaan on pyrittävät antamaan ohjeistusta joka vaikuttaa kaikkiin riskitekijöihin. Valtimoterveyttä edistäessä olisi pyrittävä savuttomuuteen, riittävään liikuntaan, terveelliseen ruokavalioon ja ylipainon välttämiseen. Verenpaineen tavoitetaso on alle 140/80 mmHg. Kokonaiskolesterolin tavoitetaso on alle 5 mmol/l.

Koska ruokavaliolla voidaan vaikuttaa sekä painoon että kolesterolia kuljettavien partikkeleiden koostumukseen, on ruokavaliolla suuri merkitys valtimosairauksien ehkäisyssä ja hoidossa. Tyydyttynyt rasva on valtimotautien riskiä lisäävä tekijä, kun n-3-rasvahapot ovat siltä suojaava tekijä. Korkea natriumin saanti on verenpainetta kohottavan vaikutuksen takia riskitekijä aivohalvauksille, sepelvaltimotaudeille ja sydämen vajaatoiminnalle. Ruoka-ainetasolla kasvisten ja hedelmien, kertatyydyttymättömiä rasvahappoja runsaasti sisältävien öljyjen ja vähärasvaisten maitotuotteiden käyttö ovat liittyneet pienentyneeseen valtimotautitapahtumien ilmaantuvuuteen (Lääkärilehti 2008).

HYPERTENSIO

Hypertensio eli korkea verenpaine on riskitekijä aivoverenkiertohäiriölle, sydämen vajaatoiminnalle, sepelvaltimotaudille ja munuaisten verisuonitaudeille. Tästä johtuen hypertensio on erityisen vaarallinen niille, joilla pitkälle edennyt valtimotauti. Hypertensio on usein osatekijänä metabolisessa oireyhtymässä. Myös kognitiivisten taitojen heikentymiselle ja dementialle on löydetty yhteys hypertensioon (Lääkärilehti 2008).

Hypertension etiologiaa tunnetaan huonosta. Ravitsemuksellisista tekijöistä lauhduttamisella sekä suolan ja alkoholin käytön vähentämisellä on tutkimuksissa voitu alentaa verenpainetta. Hypertension ruokavaliohoidossa onkin tärkeää yleisten ravitsemuksellisten perusperiaatteiden noudattaminen, jossa erityistä huomiota kiinnitetään suolan ja alkoholin käyttöön.

METABOLINEN OIREYHTYMÄ

Metabolinen oireyhtymä (MO) tarkoittaa sydän- ja verisuonitautien vaaratekijöiden kasaumaa (Laakso 2005). Erilaisissa oireyhtymän määritelmissä on eri painotuksia, mutta keskeisinä vaaratekijöinä pidetään ylipainoa, insuliiniresistenssiä, lipidihäiriöitä ja kohonnutta verenpainetta.

MO:lle on annettu kaksi vaihtoehtoista patogeneesiä: insuliiniresistenssi ja viskeraalinen rasva. Molemmat on keskeisessä osassa tautia, mutta siitä ei ole varmuutta kunpa lopulta on taudin syy. Syntyyn voivat vaikuttaa myös krooninen tulehdusreaktio, perinnölliset tekijät, vähäinen liikunta ja ikääntyminen (Eckel 2005).

Taudin yleistymisen tärkein syy on ylipainon lisääntyminen. Erityisesti vatsan sisäosiin, sisäelinten ympärille, kertyvä viskeraalinen rasva on syy sokeri- ja rasva-aineenvaihduntahäiriöille. Tällä hetkellä MO:n tärkeimpänä diagnostisena kriteerinä pidetään juuri vyötärönympärystä. Mm. Kansainvälinen diabetesliitto (IDF) on määritellyt kriteerin erittäin tiukaksi, naisilla 80 cm ja miehillä 94 cm (Alberti ym. 2006). Vyötärönympäryksen lisäksi MO:n diagnoosiin vaaditaan joidenkin seuraavien kriteerien täyttymistä: veren korkea triglyseridipitoisuus, pienentynyt HDL-kolesterolipitoisuus, kohonnut verenpaine ja korkea verensokeri paastossa tai rasituksessa. Kriteerit poikkeavat hieman toisistaan eri organisaatioiden antamina (Balkau ja Charles 1999, WHO 1999, Adult Treatment Panel III 2001). Uusimmat kriteerit ovat Kansainvälisen diabetesliiton (IDF) antamat (Alberti ym. 2006).

Insuliiniresistenssin solutason mekanismeja ei tunneta. Myöskään sen yhteyttä muihin MO:n vaaratekijöihin ei tunneta hyvin. MO-potilaiden lipidihäiriönä on yleensä suurentunut triglyseridipitoisuus ja pienentynyt HDL-kolesterolipitoisuus. Tyypillistä on myös apoliporoteiini B:n suurentunut pitoisuus. Kohonneen verenpaineen ja MO:n välisen yhteyden syy on vielä epäselvä (Eckel 2005 ym.). Syinä verisuonien vähentyneeseen laajentumiseen, ja näin korkeaan verenpaineeseen, voivat olla insuliiniresistenssi, suuret veren rasvahappopitoisuudet ja sympaattisen hermoston yliaktiivisuus. Myös natriumin takaisinimeytymisen lisääntyminen munuaisissa voi olla korkean verenpaineen syy metabolisessa oireyhtymässä.

Kun metabolisessa oireyhtymässä on kyse näin monen sydän- ja verisuonitautien vaaratekijän kasaumasta, on selvää, että elämäntapamuutoksilla voidaan ehkäistä ja hoitaa sairautta. Liikunnan ja tupakoimattomuuden lisäksi ruokavalio on tärkeä osa elämäntapamuutosta. Ruoan energiamäärän vähentämisellä voidaan pudottaa painoa, parantaa insuliiniherkkyyttä ja laskea verenpainetta. Alkoholin ja natriumin käytön vähentämisellä voidaan vaikuttaa verenpaineeseen. Veren triglyseridipitoisuuksiin, kolesterolipitoisuuksiin ja lipoproteiinipartikkelien koostumukseen voidaan vaikuttaa ruoan rasvan laadulla ja kuitupitoisuudella. Insuliiniresistenssistä johtuvia verensokerinvaihteluita voidaan tasoittaa välttämällä korkean glykeemisen indeksin hiilihydraatteja ja suosimalla kuitua sisältäviä hiilihydraatteja. Ruoka-ainetasolla erityisesti kasvikset, hedelmät ja marjat ovat kuitupitoisuuden ja vähäisen energiapitoisuuden takia hyväksi niin laihduttamisessa kuin rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöiden hoitamisessa.

Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, kuinka väestötasolla ihmiset noudattavat terveitä elämäntapoja. Erityisesti liian suuri energiansaanti, ja sitä kautta ylipaino ja insuliiniresistenssi, ovat nousemassa suurimmiksi kansanterveydellisiksi ongelmiksi. Ravitsemus on näiden sairauksien ehkäisyssä liikunnan lisäksi merkittävin, jokaista kansalaista koskeva tekijä.

OSTEOPOROOSI

Osteoporoosi on luuston sairaus, jossa luun lujuuden heikentyminen altistaa murtumille (NIH Consensus Development Panel on Osteoporosis Prevention, Diagnosis,and Therapy 2001). WHO:n määritelmän mukaan osteoporoosia edustaa luuntiheys, joka on 2.5 standardi poikkeamaa tai enemmän terveiden 20–40-vuotiaiden naisten keskimääräisen luuntiheyden alapuolella (Duodecim 2006). Osteopenia edustaa luuntiheyttä, joka on 1–2.5 standardi poikkeamaa terveiden 20–40-vuotiaiden naisten keskimääräisen luuntiheyden alapuolella. On arvioitu, että Suomessa on noin 400 000 osteoporootikkoa ja saman verran osteopeniasta kärsiviä. Noin neljänkymmenen ikävuoden jälkeen luun määrä pienenee, mikä lisää luunmurtumien riskiä.

Osteoporoosin ehkäisyssä ja hoidossa ruokavalio ja liikunta ovat keskeisessä asemassa. Kalsium on tärkeä luuston rakennusaine. Riittävällä kalsiumin saannilla voidaan edistää luumassan muodostumista ja hidastaa sen vähentymistä. Myös ruokavalion kalsium/fosfori –suhteella saattaa olla merkitystä osteoporoosiin; tämä pätee erityisesti maissa, kuten Yhdysvallat, jossa fosforin saanti voi olla moninkertaista verrattuna kalsiumin saantiin. D-vitamiini toimii elimistössä hormonin kaltaisesti mm. ohjaten kalsiumin ja fosfaatin imeytymistä ja aineenvaihduntaa. Näin D-vitamiini on tärkeässä roolissa luuston aineenvaihdunnassa ja osteoporoosin ehkäisyssä ja hoidossa.

Kalsiumin riittävän saannin voi varmistaa käyttämällä monipuolisesti maitotuotteita. Sen sijaan D-vitamiinin rooli suomalaisessa ruokavaliossa on paljon monimutkaisempi. D-vitamiinitutkijat ovat laajasti sitä mieltä, että D-vitamiinin saantisuositusta olisi nostettava ehkä kaksin- tai kolminkertaiseksi. Muutosta perustellaan sekä luustotutkimuksilla että tutkimuksissa löydetyillä d-vitamiinin yhteyksillä moniin muihin sairauksiin, kuten diabetekseen sekä sydän- ja verisuonitauteihin. Suomalaisten koko väestön keskimääräinen ‘d-vitamiinin saanti ei vasta edes nykyisiin suosituksiin.

D-vitamiinia saadaan kalasta, metsäsienistä, D-vitaminoiduista maitotuotteita ja auringosta. Suomessa ei kuitenkaan olen lokakuusta toukokuun alkuun auringon UVB-säteitä. Kesälläkin näitä säteitä on vain vähän. Väestön riittävän D-vitamiinin saannin turvaamiseksi joudutaan lähi vuosina tekemään suuria ravitsemuspoliittisia päätöksiä: vaihtoehtoina ovat suuren luokan D-vitamiinitäydennykset elintarvikkeissa tai D-vitamiinilisän käytön suositteleminen koko väestölle.

Liikunta on tärkeä osteoporoosilta ehkäisevä tekijä. Tutkimusnäyttö liikunnan parantavasta vaikutuksesta luun mineraalitiheyteen on vakuuttavaa (Duodecim 2006). Erityisesti kasvuiän liikunnalla on suuri merkitys. Monipuolinen liikunta, jossa yhdistyy juokseminen, hyppiminen ja lihaskuntoharjoittelu, on parasta osteoporoosin ja osteopenian ehkäisyssä ja hoidossa.

HAMPAIDEN TERVEYS

Ravinnon vaikutus hampaiden terveydelle voi olla joko myönteistä tai kieltäistä (Tenovuo 2005). Monien ravintoaineiden riittävä saanti on tärkeää kasvaville hampaille. Hampaat tarvitsevat kalsiumia ja fosforia. Hampaiden tukikudosten kollageenien kehittymiselle C-vitamiini on välttämätöntä. Kuitenkin vain harvoin kasvuiässä puutoksen ovat niin suuria, että hampaiden kehityksessä olisi vakavia häiriöitä.

Hampaissa esiintyvistä sairauksista merkittävin on hammaskaries, joka aiheuttaa eriasteisia hampaan kovakudosvaurioita (Duodecim 2009). Ravinnon vaikutus kiilteen liukenemiseen on hyvin yksilöllistä; tähän vaikuttavat mm. suun bakteeriston laatu ja määrä sekä syljen puskuroiva kyky (Konig & Navia 1995). Hampaiston kannalta merkittäviä ruoka-aineiden ominaisuuksia ovat sokeripitoisuus ja sokerin laatu, happamuus, viipyminen suussa, käyttötapa ja –tiheys, hampaita suojelevien aineosien esiintyvyys sekä vaikutus syljeneritykseen.

Helposti fermentoituvat hiilihydraatit – erityisesti sokerit – ovat potentiaalisia karieksen aiheuttajia. Merkittävämpää kuin sokeristen tuotteiden välttäminen on niiden nauttimistiheys; hammasplakin pH ei saisi laskea usein alle nk. kriittisen arvon, 5,5, alapuolelle (Tenovuo 2005). Sokerien lisäksi happamuus on tärkeä kariekseen vaikuttava tekijä. Eroosiota voivat aiheuttaa kaikki ne ravintoaineet, joiden pH on alle 5,5. Kuitenkin muut ruoan ravintoaineet, kuten kalsium, voivat suojata hampaita näiltä happamuuden vaikutuksilta. Virvoitusjuomat ovat sekä sokeripitoisia että happamia ja tämän takia niiden käyttö lisää kariesriski. Juoman muodossa ne kuitenkin poistuvat nopeammin suusta, kun monet muut sokeriset elintarvikkeet.

Ruokavaliolla on merkitys hampaiden terveydelle, mutta hammaskariekseen vaikuttuvat myös monet muut seikat, kuten geenit, hampaiden puhtaudesta huolehtiminen, ruokailurytmi, syljen eritys ja altistuminen fluorille.

SYÖVÄT

Syövät ovat yli sadan sairauden ryhmä, jonka kriteerinä on kontrolloimaton solukon kasvu geneettisen informaation muutosten seurauksena (World Cancer Research Fund/American Institute for Cancer Research 2007). Sairaus lähtee käyntiin yhdestä solusta, jonka normaalit säätelymekanismit pettävät. Tämän seurauksena alkaa syöpäsolun kontrolloimaton kasvu. Syyt vaurioihin ovat endogeenisia sekä eksogeenisia. Ruoka, ravitsemus ja fyysinen aktiivisuus ovat merkittäviä eksogeenisia tekijöitä.

Alkoholilla ja ylipainolla on tutkimuksissa löydetty selkeä yhteys syöpään. Alkoholinkäyttö lisää ruoansulatuskanavan syöpien ja rintasyövän riskiä. Viime vuosina on saatu myös vakuuttavaa näyttöä punaisen lihan yhteydestä paksusuolensyöpään. Syövältä suojaavia elämäntapatekijöitä ovat tutkimusten mukaan todennäköisesti hedelmät, kasvikset ja fyysinen aktiivisuus.

PÄÄTELMIÄ

Ruoalla on siis monenlaisia terveyttä ehkäiseviä ja sairausriskiä lisääviä vaikutuksia. Suomalaisen kansanterveyden näkökulmasta suurin uhka tällä hetkellä on ylipaino, joka johtuu liian suuresta energiansaannista kulutukseen nähden. Kroonisia tauteja ehkäistäessä keskeisiä ruoka-aineryhmiä ovat kasvikset, hedelmät ja marjat. Hiilihydraattien ja rasvojen kohdalla määrän lisäksi on tärkeää niiden laatu: terveyttä edistetään ravintoainetiheillä ruoka-aineilla.

KIRJALLISUUS

Adult Treatment Panel III. Executive summary of the third report of The National Cholesterol Education Program (NCEP) expert panel on detection, evaluation, and treatment of high blood cholesterol in adults. JAMA 2001;285:2486–97

Alberti KG, Zimmet P, Shaw J: Metabolic syndrome–a new world-wide definition. A Consensus Statement from the International Diabetes Federation.[see comment]. Diabet Med 2006;23:469-80.

American Diabetes Association. Nutrition recommendations and interventions for Diabetes-2008. Diabetes Care;31:S61-S78

Aro A. Ravitsemus, dyslipidemiat ja ateroskleroosi. Kirjassa Ravitsemustiede. Toim. Aro A, Mutanen M, Uusitupa M. Duodecim: Jyväskylä; 2005

Balkau B, Charles MA. Comment on the provisional report from the WHO consultation. Diabet Med 1999;16:442–3.

Barclay AW, Petocz P, McMillan-Price J, Flood VM, Prvan T, Mitchell P, Brand-Miller JC: Glycemic index, glycemic load, and chronic disease risk–a meta-analysis of observational studies.[see comment]. Am J Clin Nutr 2008;87:627-37.

Duodecim. Päivitetty Käypä hoito –suositus – Osteoporoosi. Käypähoito.fi 11.10.2006. http://www.kaypahoito.fi/kotisivut/sivut.koti?p_sivusto=6&p_navi=1303&p_url=http://www.kaypahoito.fi/kh/kh_julkaisu.suositukset [Viitattu 18.2.2009]

Duodecim. Päivitetty Käypä hoito –suositus – Aikuisten lihavuus. Käypähoito.fi 22.1.2007. http://www.kaypahoito.fi/kotisivut/sivut.koti?p_sivusto=6&p_navi=1303&p_url=http://www.kaypahoito.fi/kh/kh_julkaisu.suositukset [Viitattu 14.2.2009]

Duodecim. Karieksen hallinta. Käypähoito.fi 10.2.2009. http://www.kaypahoito.fi/kotisivut/sivut.koti?p_sivusto=6&p_navi=1303&p_url=http://www.kaypahoito.fi/kh/kh_julkaisu.suositukset [Viitattu 19.2.2009]

Eckel RH, Grundy SM, Zimmet PZ. The metabolic syndrome. Lancet 2005;365:1415–28.

Haug E, Sand O, Sjaastad O, Toverud K. Ihmisen fysiologia. WSOY: Porvoo; 1999

Hussain A, Claussen B, Ramachandran A, Williams R: Prevention of type 2 diabetes: a review. Diabetes Res Clin Pract 2007;76:317-26.

Kautiainen S. Overweight and Obesity in Adolescence. Tampere: Tampere University Press; 2008

Knip M, Veijola R, Virtanen S, Hyöty H, Vaarala O, Åkerblmm H. Enviromental Triggers and Determinants of Type 1 Diabetes. Diabetes 54:s125-36;2005

Konig KC & Navia JM (1995) Nutritonal role of sugars in oral health. Am J Clin Nutr 1995; 62(suppl):275S-83S

Laakso. Metabolisen oireyhtymän uudet kriteerit ja hoidot. Duodecim 2005;121(14):1521-30

Lääkärilehti. Sydän- ja verisuonitautien ehkäisy käytännön lääkärintyössä: Yhteenveto. Suomen lääkärilehti 2008;49

Lusis AJ: Atherosclerosis. Nature 2000;407:233-41.

NIH Consensus Development Panel on Osteoporosis Prevention, Diagnosis,and Therapy: Osteoporosis prevention, diagnosis, and therapy.[see comment]. JAMA 2001;285:785-95.

Peltonen et al. Kansallinen FINRISKI 2007 –terveystutkimus – tutkimuksen toteutus ja tulokset. Helsinki: Kansanterveyslaitoksen julkaisuja; B34/2008

Uusitupa M. Ravitsemus ja diabetes. Kirjassa Ravitsemustiede. Toim. Aro A, Mutanen M, Uusitupa M. Duodecim: Jyväskylä; 2005

Tenovuo J. Ravitsemus, suu ja hampaat. Kirjassa Ravitsemustiede. Toim. Aro A, Mutanen M, Uusitupa M. Duodecim: Jyväskylä; 2005

Vaarala O, Klemetti P, Juhela S, Simell O, Hyoty H, Ilonen J: Effect of coincident enterovirus infection and cows’ milk exposure on immunisation to insulin in early infancy. Diabetologia 2002;45:531-4.

van Horn L, McCoin M, Kris-Etherton M, Burke F, Carson J, Champagne C, ym. The Evidence for Dietary Prevention and Treatment of Cardiovascular Disease. J Am Diet Assoc 2008;108:287-331

WHO. Definition, diagnosis and classification of diabetes mellitus and its complications. Report of a WHO consultation 1999.

WHO. Diet, nutrition and the prevention of chronic diseases. WHO Technical Report Series 916, 2003

World Cancer Research Fund/American Institute for Cancer Research. Chapter 2: The cancer process. In: Food, Nutrition, and Physical Activity, and the Prevention of Cancer: A Global Perspective. Washington, DC: AICR; 2007. p. 30-46.

Pidin esitelmän tutkimusartikkelista, jossa oli tutkittu suullisia ja visuaalisia viittauksia ruokaan lasten animaatioissa. Tutkimuksessa oli aika hauskoja metodologisia ongelmia, joihin ei aikuisten – usein niin vakavissa – ravitsemusfysiologiaan perustuvissa tutkimusten tulkinnoissa törmää. Tämä juttu on omistettu niille, jotka luulevat tietävänsä satavarmasti, mitä kaikkien kuuluisi syödä.

Miten tulkitset animaatiossa olevan päärynänmuotoisen talon? Entäs jos lammas, joka osaa puhua, syö ruohoa. Kuuluisiko tämä viittaus luokitella terveellisen vai epäterveellisen syömisen puolelle? Mielestäni ainakin apina, joka syö banaania, pitäisi ottaa huomioon; sehän on rehellisempi kuvaus ihmisestä, kun mitä me ihmiset pystymme itse tuottamaan itsestämme – ja lapset kyllä tunnistavat siitä itsensä tai ainakin vanhempansa!

Tutkimusten tuloksista sen verran, että näissä Yhdysvalloissa esitetyissä animaatioissa viitattiin keskimäärin 11 kertaa ruokaan puolen tunnin jaksossa. Tämä paljasti jälleen sen, kuinka ruoka ja syöminen ovat keskeinen osa kulttuuria. Viittauksia terveellisiksi ja epäterveellisiksi miellettyihin ruokiin oli yhtä paljon. Viittauksista 26, 5% koski makeisia, tosin 43% näistä viittauksista oli ohjelmasta, joka oli vain 13% aineistosta. Hedelmiä ja kasviksia käsitteli 21,6% viittauksista.

Tutkijat rupeavat olemaan varsin yksimielisiä siitä, että D-vitamiinin saantituositusta on nostettava, ehkä kaksin- tai kolminkertaiseksi. Ongelmallista asiassa on se, että väestön keskimääräinen D-vitamiinin saanti ei edes nykyisellään vastaa suosituksia. Seuraavina vuosina joudutaankin tekemään ravitsemuspoliittisia päätöksiä, joilla pyritään vaikuttamaan jokaisen kansalaisen arkipäivään.

D-vitamiinin tutkituin tehtävä on kalsiumin aineenvaihdunnan säätely ja tätä kautta liian vähäinen D-vitamiinin saanti on riskitekijä osteoporoosille. D-vitamiinin tehtävät elimistössä eivät kuitenkaan rajoitu tähän, vaan viime vuosina on löydetty lukuisia muita tehtäviä, joilla saattaa olla vaikutusta mm. diabeteksen sekä sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn.

D-vitamiinia saadaan ruoasssa kalasta, metsäsienistä ja D-vitamiinilla täydennetyistä maitovalmisteista. Auringon UVB-säteily on erittäin hyvä D-vitamiinin lähde. Näitä säteitä ei vaan Suomessa ole lokakuusta toukokuun alkuun ja kesälläkin vain muutaman tunnin päivässä. Ja jos kesällä aurinkoa pakoilee tekstiilien ja voiteitten taakse syöpien pelossa, on D-vitamiinin muodostuminen vähäistä.

Nyt pääsemme varsinaiseen dilemmaan. On mahdoton ajatus, että koko väestö voisi saada tulevien suositusten mukaisesti D-vitamiinia nykyisten elintarvikkeiden ja auringon kautta. Kuinka voisimme lisätä D-vitamiinin saantia? On kaksi vaihtoehtoa: voimme joko täydentää perinteisiä elintarvikkeita D-vitamiinilla tai  ottaa käyttöön koko väestön tasolla D-vitamiinilisän. Kumpaankin vaihtoehtoon liittyy ongelmansa.

Jos alamme täydentämään elintarvikkeita, joudumme täydentämään niitä todella suurilla annoksilla. Nykyinen maitovalmisteiden täydentäminen olisi pientä tähän verrattuna. Mitä elintarvikkeita meidän olisi täydennettävä, jotta koko väestö siitä hyötyisi? Voitaisiinko maitotuotteita täydentää yhä enemmän? Entäs leipää? Juomat? Jos elintarvikkeita täydennetään oikein urakalla, onko liikasaannin vaaraa? Käykö Suomessa samalla tavalla kun on saattanut käydä maailmalla folaatin suhteen: folaattia täydennettiin elintarvikkeisiin ja nyt tämän täydennyksen ja paksusuolensyövän ilmaantuvuuden välille on löydetty tutkimuksissa yhteys.

Entäs sitten D-vitamiini lisäravinteena? Se taitaa olla ainakin jossain piireissä mahdoton ajatus; onhan hoettu pitkään mantraa, että terveellinen ruokavalio voidaan koostaa ihan perinteisistä elintarvikkeista. Jos kuitenkin todetaan, että koko väestön on mentävä D-vitamiinipurkilla, niin kuinka tämä käytännössä toteutetaan. Kuinka varmistetaan se, että jokaisesta taloudesta löytyy D-vitamiinipurkit? Kuka nämä D-vitamiinipurkit maksaa?

Siis syökää hyvät kansalaiset kalaa ja D-vitamiinitäydennettyjä maitovalmisteita. Uskaltaisin myös suositella sellaisia kalaöljyvalmisteita, jotka sisältävät D-vitamiinia.

Kymmenen vuoden päästä olen tyypin 2 diabeteksesta kärsivä uraohjus. Minulla ei ole kunnolla aikaa perinteiseen terveydenhoitoon, koska minun täytyy olla tuottamassa yhteiskuntaan yhä tehokkaampia ratkaisuja juuri tähän terveydenhoitoon. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, koska olen itse ollut kehittämässä minun kaltaisilleni ihmisille ratkaisuja tämän kaltaisiin ongelmiin.

Niinpä minä kuulun suljettuun virtuaaliyhteisöön, jossa on minun kaltaisia – samanikäisiä, samanlaisen luonneprofiilin omaavia ja samantyyppisiä elämänkolhuja kokeneita – tyypin 2 diabeteksesta kärsiviä uraohjuksia. Anonymiteetin varassa paljastamme itsestämme paljon, mutta se ei ole meille ongelma, olemmehan kokemuksia reflektoimaan tottunutta terapiasukupolvea. Virtuaaliyhteisössä saamme personoituja tietoja oman terveyden, ruokatottumusten ja liikuntatottumusten kehityksestä, josta keskustelemme toisten kanssa, eikä netinkäyttö ole meille mikään ongelma, olemmehan nettiin elimellisesti kiinni kasvanut sukupolvi.

Netti on muuttanut perinteisen potilaan ja asiantuntijan välisen suhteen paljon tasavertaisemmaksi. Virtuaaliyhteisöt antavat minulle kokemuksen, että kykenen ymmärtämään ja hallitsemaan terveyttäni yhä paremmin. Oikeastaan luotan muutamaan nettikaveriini paljon enemmän kuin moneen lääkäriin tai viranomaiseen. Terveydenhoidossa tärkeintä on vertaistuki, johon liittyy vahva tunnevaltainen sitoutuminen. Ihmiset ovat sivistyneet netin avulla yhä enemmän oman terveyden asiantuntijoiksi. Enää terveydenhoidossa tärkeintä ei ole tiedonsaanti, vaan vertaistuki, jota perinteinen terveydenhoito ei tarjoa, ja siksi internetin personoidut virtuaaliyhteisöt ovat kaikki kaikessa.

”Lähteet”:

Journal of Medical Internet Research

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta

Internetissä on sen historian aikana ollut villit markkinat. Kun netistä on tullut 2 miljoonan suomalaisen terveystavaratalo, ovat terveystietoa ja -palveluja tarjoavat tahot heränneet. Yritykset ovat kyenneet vastaamaan tähän tarpeeseen nopeasti, sen sijaan julkinen sektori on jäänyt taistelussa netin julkisuudentilasta muiden jalkoihin. Yritykset ja netille tyypillinen kansalaisjournalismi (blogit ja keskustelupalstat) ovatkin pitkään hallinneet netttiä terveystietopankkina.

Helmikuussa avataan julkisen sektorin vastaus, TerveSuomi.fi-portaali, joka mainostaa itseään: “TerveSuomi.fi on väylä luotettavaan ja monipuoliseen terveystietoon. Sisällöstä vastaavat terveysalan tutkimus- ja asiantuntijalaitokset, viranomaiset ja alan järjestöt.” Kyse ei ole mistään pienestä hankkeesta, sen taustalla ovat mm. seuraavat tahot:

• Sosiaali- ja terveysministeriö

• Kansanterveyslaitos

• Kela

• Stakes

• Työterveyslaitos

• UKK-instituutti

• Terveyden edistämisen keskus

• Suomi.fi

• Duodecim

• Sitra

Aika näyttää sivuston merkityksen. Jokatapauksessa julkisen sektorin julkisyhteisöiltä on odotettu vastausta internetin villiin terveystiedon viidakkoon. Portaali tarjoaa kokoavan paketin Suomalaisesta terveystutkimuksesta ja -suosituksista. Todennäköisesti portaali tulee toimimaan niin terveydenhuollon ammattilaisten työkaluna kun tavallisten kansalaistenkin tiedonhakupalveluna. Demoversioon pääset tästä.

Olen tässä pohtinut graduani varten internetin merkitystä. Mulla on kirjailijan tarve hahmottaa ilmiöitä uusien käsitteiden avulla. Internet, uutena tapana kommunikoida, toimii mainiona ympäristönä uusien käsitteiden kehittelyyn. Tässä kaksi nettiä ylistävää käsitettä.

Onnen kierrätyskeskus. Tämä on aika ylevää: viemme vanhoja tavaroita ja vaatteita kierrätykseen, samalla tavalla internet voi toimia onnen vaihtopaikkana. Minä jaan käytettyjä elämänpalasia netissä ja otan käyttöön muitten jakamia elämänpalasia. Nettiä pidetään usein aika pinnallisena paikkana – joka myönnettäköön – mutta netti on samalla palauttanut kirjoituskulttuurin arvoon arvaamattomaan. Netti on täynnä elämänmakuisia kirjoituksia, yksityisiä ja samalla yhteisiä kokemuksia, joista en välttämättä tietäisi tuon taivaallista jos verkko olisi jäänyt syntymättä. Netti on luonut uudenlaisen kokemustenjakokulttuurin, joka parhaimmillaan laajentaa valtavasti yksittäisen ihmisen tajuntaa ja tietovarantoja.

Kiintopisteihmisiä. Elämässä on usein ihmisiä, joilla on suuri merkitys, vaikka heidän kanssa ei olisikaan arjentekemisissä. Esimerkiksi Jari Litmanen oli minulle lapsena tällainen kiintopisteihminen. Tai sitten se ylemmänluokan tyttö yläasteella, joka oli biologisessa mielessä minua viisi vuotta vanhempi, mutta jota en saanut mielestä. Netti tarjoaa valtavasti tällaisia kiintopisteihmisiä, joiden elämää voi seurata anonyymisti, ja tällaiset kiintopisteihmiset voivat toimia tärkeinä oman identiteetin peilauskohteina. Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti julkkiksia, vaan ihan ketä tahansa kiinnostavia ihmisiä. Tähän ryhmään voisin omalla kohdallani luetella muutaman ihmisen, jotka ovat ikään kuin ystäviä: vaihdan heidän kanssaan vain silloin tällöin kuulumisia, mutta heidän elämässään on jotain poikkeuksellisen mielenkiintoista. Netti on luonut valtavan määrän tällaisia kiintopisteihmisiä, joita voi seurata anonyymisti tai joita voi lähestyä netin kautta niin paljon helpommin kuin vaikkapa puhelimella.

Olen tekemässä tutkintoa, jossa on suurin piirtein 2/5 luonnontieteitä, 2/5 yhteiskuntatieteitä ja 1/5 käyttäytymistieteitä. Koska viestintä on omaa erikoisosaamisaluettani, ajattelin antaa muutaman vinkin terveysviestinnän, ja erityisesti ravitsemusviestinnän, lukijoille. Käytän esimerkkinä keskustelua ylipainon syistä. Asiantuntijan tai toimittajan koulutustaustalla ja maailmankuvalla on nimittäin valtava merkitys sille, miten ylipainon syyt mielletään.

Minun käyttämäni poikkitieteellinen näkemys ei anna helppoja vastauksia. Kyse on enemmänkin elämän moninaisuuden hyväksymisestä. Jokainen tieteenala voi tuoda terveys- ja ravitsemuskeskusteluun jotakin hyvää. Etenen tässä artikkelissa pienemmästä suurempaan; lähden molekyylitasolta ja päädyn yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Yhden ihmisen on mahdoton olla näiden kaikkien tekijöiden asiantuntija, joten kerron aika pintapuolisesti siitä, minkälaista keskustelua eri tieteenaloilla ja mediassa käydään.

Genetiikka. Arkipäiväisessä keskusteluissa geenit tarjoavat helppoja selityksiä ihmisten ominaispiirteille: ”olen sellainen kun olen, koska minulla on tietynlaiset geenit”. On esitetty arvioita, että geenit selittäisivät 500 kilokaloria ihmisten välisestä energiankulutuksesta vuorokauden aikana. Eli kahdella ihmisellä, joiden kehonkoostumus ja fyysinen aktiivisuus ovat samat, saattaa olla energiankulutuksessa 500 kilokalorin ero. Tämän kalorimäärän suhteuttamiseksi on hyvä tietää, että väestön keskimääräinen energiankulutus on 2000-3000 kilokalorin luokkaa.

Viime vuosikymmeninä on alettu tutkia yhä enemmän geenien vaikutusta yksittäisiin ravintoaineisiin. On jopa esitetty, että selvittämällä yksilön geenit voidaan antaa hänelle tarkkaa yksilöllistä ravitsemusohjausta. Yhdysvalloissa jotkut yritykset tarjoavat tällaisia geenikartoituksia. Ihmiselimistö on kuitenkin niin monimutkainen ja täynnä selvittämättömiä arvoituksia, että geenien kartoituksella ei voida ennustaa kaikkien elinjärjestelmien toimintaa ja ravintoaineiden vaikutusta näihin elintoimintoihin.

Ylipainoa väestötasolla selittävänä tieteenalana genetiikka on huono, sillä viime vuosikymmeninä kovalla vauhdilla lisääntynyttä ylipainoa ei voida selittää geneettisillä muutoksilla.

Fysiologia, biokemia ja elintarvikekemia. Tämä on tieteessä ja mediassa tyypillisin taso lähestyä ylipainoa. Se, että minkälainen on syötyjen elintarvikkeiden kemiallinen koostumus vaikuttaa elimistössämme tietyllä tavalla, joka voi johtaa ylipainoon. Energiaravintoaineiden (hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit) kohdalla puhutaan usein termodynamiikan peruslaista: mikäli energiaa saadaan ruoasta enemmän kun energiaa kulutetaan, niin ylimääräinen energia varastoituu elimistöön.

Ylipainoon liittyen on käyty mielenkiintoista keskustelua eri energiaravintoaineiden kylläisyysvaikutuksista. Proteiinin hyvästä kylläisyysvaikutuksesta ollaan varsin yksimielisiä, mutta hiilihydraattien ja rasvan kohdalla keskustelu on värikkäämpää. Kuitupitoisia hiilihydraatteja on pidetty hyvänä kylläisyyden lähteenä. Toisaalta hiilihydraatit vaikuttavat verensokeriin, ja joidenkin asiantuntijoiden mukaan verensokerille herkillä ihmisillä hiilihydraatit aiheuttaisivat näin hallitsemattomia näläntunteita. Rasvan kylläisyysvaikutuksesta on myös kiistelty. Joidenkin tutkimusten mukaan tietyt rasvahapot lisäisivät kylläisyydentunteita hermostollisten tai hormonaalisten tekijöiden kautta. Rasva ei myöskään vaikuta voimakkaasti verensokeriin. Rasvan huonoja ominaisuuksia painonhallinnan kannalta on sen suurempi energianpitoisuus (9 kcal/g) verrattuna hiilihydraatteihin (4 kcal/g) ja proteiiniin (4 kcal/g). Yleisesti terveydenhuollon ammattilaiset pitävät liiallisen tyydyttyneen rasvan saantia riskitekijänä monille kansansairauksille.

Edellä mainittujen selitysmallien heikkous on siinä, että samaan aikaan kun ihmisten elintarvikekemiallinen ja fysiologinen sivistys on kasvanut, niin ylipaino on lisääntynyt. Pelkkä tiedon saatavuus ei näyttäisi siis olevan riittävä lääke ylipainon lisääntymiseen.

Käyttäytymistieteet. Käyttäytymistieteet vastaavat kysymykseen, miksi me syömme niin kuin me syömme? Psykologisia teorioita on valtava määrä, joita en hallitse, siksi tältä osin tyydyn vain mainitsemaan muutaman esimerkin, jotka ovat mediassa usein esillä. Näkyvintä on syömisen esittäminen osana tunteiden hallintaa. Ihmisen suhde ruokaan on todella primitiivinen; saamme ravintoa jo kauan ennen kuin synnymme tähän maailmaan. Tunnesyöminen nähdään usein ylipainon syynä ja näin parempi tunteidenhallinta johtaisi myös parempaan painonhallintaa.

Tätä näkökulmaa usein vältetään ravitsemuskeskustelussa, koska pelätään ihmisten syyllistämistä. On poliittisesti korrektimpia puhua jonkin tietyn geenin tai hormonin vaikutuksesta ylipainoon, kun puhua ihmisten psykologisista ominaisuuksista. Käyttäytymistieteellinen näkökulma ei yksin riitä ravitsemuskeskusteluun, mutta sen merkitystä nähdäkseni jatkuvasti aliarvioidaan sen syyllistävän sävyn takia.

Yhteiskuntatieteet. Ylipaino voidaan selittää seurauksena suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tällaisia muutoksia ovat modernisaatio, kaupungistuminen ja työelämän muutokset. Yhteiskunnalliset muutokset ovat johtaneet siihen, että niin kutsuttu ”normaalipainoisuus” onkin nyky-yhteiskunnassa varsin epänormaalia: kun ruokaa on saatavilla, sitä on varaa ostaa eikä työelämä vaadi liikuntaa, niin normaalipaino perustuu enemmänkin neuroottiselle itsensä kieltämiselle kun omien tarpeiden tyydyttämiselle.

Yhteiskuntatieteellinen näkökulma antaa tärkeitä selitysmalleja väestötasolla tapahtuneista muutoksista. Tätä tietoa voidaan hyödyntää poliittisessa päätöksenteossa; pitäisikö esimerkiksi joiden elintarvikkeiden saatavuutta parantaa (esim. kasvisten hinta) tai heikentää (esim. alkoholin hinta)? Käytännön ravitsemusneuvonnassa yhteiskuntatieteellinen näkökulma ei kuitenkaan tarjoa muuta kuin joitakin lohdunsanoja.

Lopuksi. Eri tieteenalojen erityisosaajat korostavat omien näkökulmien merkitystä. Käsitykseni mukaan millään näillä aloilla ei ole tehty vallankumousta, joka tarjoaisi helppoa ratkaisua. Kun ravitsemusviestinnässä mennään luonnontieteellisissä selityksissä usein varsin syvälle, niin on hyvä ymmärtää luonnontieteellisten selitysmallien suhteellisuus; vaikka jokin hormoni tai geeni voisi olla tietyllä yksilöllä mullistava selittävä tekijä, niin väestötasolla mitään hokkuspokkus nopeaa ratkaisua ei ole löydetty – vaikka tuotteita usein näin markkinoidaankin. Käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden ymmärtäminen tuo luonnontieteisiin painottuvalle ravitsemuskeskustelulle suhteellisuudentajua.

Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme pohtineet elämäntarkoitusta. Sinä ehkä kavahdat sanan isä käyttöä, koska eivätkö myös äidit ole pohtineet elämäntarkoitusta. Tästä eivät historiankirjat meille juurikaan kerro. No samapa tuo, sillä nyt heitetään historiankirjat roviolle, sillä mitäpä me noista sivistymättömistä esi-isistämme. Olemmehan löytäneet elämäntarkoituksen joka ei katso sukupuoleen eikä muinaisiin antiikin totuuksiin.

Joskus ennen jotkut lähtivät etsimään elämäntarkoitusta kaukaisilta mailta; jotkut kuulemma ihan kuuhun asti, ellei kyseinen kuu sitten ollut Yhdysvaltain lakeuksilla tai Neuvosliiton loputtomilla aroilla. Mutta mitäpä me siitä, sillä elämäntarkoituksen löytäminen sujuu kädenkäänteessä kun liittymänvaihto: pistämme vain oikeanlaista pöperöä suuhun – äidin, lääkärin, kauppiaan, kokin tai ravintospesialististien ohjeistuksesta – , nämä pöperöt hajoavat maha-suolikanavassa; imeytyvät ohutsuolen alkupäässä; löytävät verenkiertoon, josta ne kulkeutuvat sopiville mielihyvää tuottaville aivoalueille joissa jo reseptorit – joilla muuten on hävyttömän vaikeita nimiä – heitä kaipailevatkin; tämän jälkeen pöperöt löytävät soluihin ja alkavat tanssia ripaskaa; halleluja, olemme löytäneet elämäntarkoituksen. Rakkaat siskot ja veljet, ei mielihyvän optimointi ole tämän vaikeampaa.

Biokemia, tuo ihmeiden tiede. Kerron sinulle salaisuuden joka on tulen arka. Emme syö järjellämme – kerrotko minulle missä se järki sijaitsee? – vaan aisteillamme. Ne saavat meidät ostamaan kaikkia niitä herkkuja jotka stimuloivat niitä niin ihania aisteja. Ja lopulta kanelipullan ainesosat löytävät verenkierrossa reseptorinsa kun himokkaat hyttyset partnerinsa. Se on elämänkiertokulku, se on jing ja jang – hiilarit, protskut ja kaikenmaailman stimulantit löytävät reseptorit kun himokkaat hyttyset toisensa suomen suvessa, ja sen voin sanoa, että ne himokkaat hyttyset ovat löytäneet toisensa suomessa, luvalla sanoen, vähän turhankin monta kertaa. Ja niin ovat useimmilla ihmisillä hiilarit, protskut ja rasvapahkuratkin löytäneet reseptorinsa hieman turha monta kertaa toisensa.

Kuinka tästä eteenpäin? Mitä ihminen voi aisteilleen, mitä hyttynen voi himoilleen, mikä on elämäntarkoitus? Pitäisikö meidän jatkaa sotaa kansan rasvoittumista vastaan? Pitäisikö meidän yhdessä tuumin yrittää ensi kesänä tappaa kaikki hyttyset suomesta ja pistää maan rajoille rajavartiosto räjäyttämään tykeillä joka ikinen hyttysparvi, joka edes harkitsee suomen ilmatilan loukkaamista? Pitäisikö meidän yhdessä tuumin yrittää saada jokainen Jässi ja Jäntti syömään ateriankorvikkeita ja pistää rasvavartiosto räjäyttämään tykillä joka ikinen Lassi ja Lyyli, joka edes harkitsee R-kioskilla lottoriviään palauttaessaan suklaapatukan ostoa. Enpä taida uskoa, sillä mitä Niilo ja Ninni aisteilleen voivat, mitä hyttyset himoilleen voivat?

Voimmeko voittaa suurenmoisella järjellämme nuo himokkaat hyttyset? Jos yliopistossa liikaa opiskellut totinen mies antaa meille kaavan, joka on täynnä logaritmeja ja lingvistisiä käänteitä, niin voitammeko sillä aistiemme vallan? Hoi, hoi, sinä joka loit meidät, kerrotko minulle vastauksen, sillä nyt minusta on alkanut tuntua, että biokemistit ovat perseestä. Ruoan biokemia on lopulta yhtä tyhjän kanssa kun rakkauden biokemia! No okei, kyllähän siellä pöntössä rupeavat jotkin välittäjäaineet ja hormonit tanssimaan ripaskaa, mutta mitä sen tietäminen lopulta auttaa, kun pienestä ihmisestä tuntuu, että pään sisällä on miljoonaparvi himokkaita hyttysiä parittelemassa.

Mikä on tämän tarinan opetus? Onko se se, että humanistin ei kannata tehdä biokemian oppimäärää. Vai onko se se, että arpa on heitetty: kuka nyt on vain saanut päähänsä liikaa kanelipullareseptoreita kuka himokkaita hyttysiä. Mutta nyt lopulta minusta tuntuu, että tämän tarinan opetus on se, että minun olisi pitänyt sittenkin lähteä sinne juoksulenkille – karistamaan parittelevat hyttyset päästäni – eikä alkaa kirjoittamaan tätä järjetöntä juttua.

Aiheesta muualla:

ScienceDaily Route to obesity passes through tongue

British Medical Journal PODCAST Food labelling and public health

British Medical Journal The fattening truth about restaurant food.

Kauheista koulu- ja perhetragedioista on tullut tässä yhteiskunnassa arkipäivää, jonka traagisuuden media tuo meidän iholle asti, luihin ja ytimiin, painautuen tajuntaan syvään.

Tämän kaiken keskellä en voinut olla nauramatta tälle valtakunnallisesti julkaistulle uutisille iltalehdessä!

Teinit jäivät kiinni irtokarkkihuijauksesta

–>

Nuorten karkkipussien punnitustarra ei vastannut karkkipussien sisältöä.

Tyttö jäi kiinni raahelaisessa marketissa keskiviikkona ja poika tiistaina.

Poliisi antoi molemmille sakkorangaistuksen lievästä petoksesta.

Raahen poliisin mukaan nuoren henkilön tekemästä rikoksesta seuraa automaattisesti puhuttelu, lastensuojeluilmoitus sosiaalivirastoon sekä ilmoitus vanhemmille.

iltalehti 27.11.2008

Minulla on jotenkin huojentunut olo: Nuorissa on sittenkin tulevaisuus!

Tein viime keväänä kandintutkielman. Jaoin silloin blogissani muutaman ajatuksen, jotka herättivät keskustelua. Ohjaajani ehdotti, että olisin kirjoittanut tutkielman pohjalta artikkelin terveydenhuollon ammattilaisille. Kiire on ollut kuitenkin opiskeluissa eteenpäin, joten sen artikkelin kirjoittaminen jäi.

Julkaisen nyt tutkielman netissä. Kun siihen on saanut puolen vuoden perspektiivin, voin sanoa itsekin, että se on aika hyvä.  Luvut 1 (Johdanto) ja 4.2 (Tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä) ovat suhteellisen helppoa luettavaa kaikille. Eli jos olet kiinnostunut sokerin vaikutuksista terveyteen, saat näistä kahdesta luvusta hyvän ja ajankohtaisen kuvan siitä, miten sokeriin tällä hetkellä suhtaudutaan.

Tutkielmaan pääset tästä

Tutkimuksissa, joissa selvitetään kulttuurien välisiä eroja, suomalaiset saavat todella vähän maskuliinisuuspisteitä. Nyt jos suomalaiset miehet oppivat vielä syömään terveellisesti, niin häviääkö viimeisetkin pisteet? Tämän kun yhdistää herttaisen näköiseen ulkoministeriimme, niin kohta joku tilanpuutteessa ja lamankourissa oleva eurooppalainen kääpiövaltio kerää kimpsunsa ja kampsunsa, matkaa Suomeen ja ilmoittaa: “nyt laitetaan hynttyyt yhteen”; Paavi näkee tilaisuutensa tulleen ja tuomiokirkko muuttuu katolilaiseksi katedraaliksi; eikä suomalaiset tohdi feminiinisessä empaattisuudessa heittää rakkaita veljiään ja siskojaan ulos.

Mikä pahinta, suomalaiset ja ruotsalaiset löytävät toisensa. Viimeinen hegemonisen maskuliinisuuden linnake Suomi-Ruotsi-maaottelut eivät kiinnosta enää ketään, kun Kauppatorilla on samanaikaisesti äiti-teresan muistopäivänä vierailemassa äiti-amma. Tilaisuuden yhteydessä Seppo Räty kertoo kuinka hän pääsi eroon vihdoin viimein kilpailuvietistään parsakaalin ja nokkosterapian avulla. Kansanjuhlassa koko satatuhatpäinen yleisö on ratketa liitoksistaan: viidennelle presidenttikaudelle koko kansan yksimielisellä päätöksellä – ja ruotsalaisten suostumuksella – valittu Tarja ilmoittaa, että kansanterveyslaitoksesta tehdään museo, jossa jokainen voi käydä muistelemassa edellisten sukupolvien sivistymättömiä elämäntapoja ajalta jolloin empatia ei vielä parantanut kaikkia haavoja.

Suomalainen huippujääkiekkoilija on aikamme Mannerheim: hänessä yhdistyy fyysisesti itsensä likoon pistävä patriootti sekä globalisoituvissa maailmoissa sujuvasti sukkuloiva maailmankansalainen, jolla on lihaksia, rahaa ja missi kainalossa. Huippujääkiekkoilijat ovat valtion välisissä taisteluissa valmiita edustamaan kansakuntaansa jokakeväisissä MM-kilpailuissa tai olympialaisissa. Kotirintamalla kansa elää mukana lehtikirjoituksissa, internetin keskustelupalstoilla, hämyisissä baareissa ja kotistudioissa sohvilla. Aikamme Mannerheimit palaavat rintamalta jumalaisina voittajasankareina – kuten keväällä 1995 – tai Ruotsilta turpiinsa saaneina haavoittuneina sankareina – kuten keväinä xxxx, xxxx, xxxx jne. -, mutta sankareina joka tapauksessa!

Urheilu on iso osa suomalaista kulttuurimaisemaa. Joka vuosi kymmenen eniten katsotuimman tv-ohjelman joukkoon mahtuu useita urheilulähetyksiä (Finnpanel 2008). Kesäolympialaisiin 2008 YLE satsasi 3.9 miljoonaa euroa (Journalisti 2008) . Medianäkyvyyden ja mediankäytön mittarein jääkiekosta on tullut tämän urheilukansan suurin intohimon kohde. Kun urheilulla on näin suuri merkitys kulttuurissa, se heijastuu väistämättä myös lapsiin ja nuoriin. Kun lapsi tai nuori pelaa jääkiekkoa, hän muodostaa sosiaalisia malleja, jotka ilmaisevat keitä “me” olemme (Eichberg 2004) – siis Minä ja Selänteen Teemu. Lapsi tai nuori identifioituu yhteisöön: hän on osa lajikulttuuri.

Lapsen liikuntasuhteen rakentuminen alkaa elämänkaaren alkupuolella (Koski 2004) jolloin hän alkaa muodostamaan suhdettaan liikuntakulttuuriin ja urheilukulttuuriin. Monille lapsille jonkin tietyn lajin kulttuuri, lajikulttuuri, alkaa muodostumaan erityisen tärkeäksi, jääkiekkoilija voi alkaa näkemään itsensä Teemu Selänteen, Stanley Cup -pokaalin tai mestaruuden synnyttämän kansanjuhlan kautta. Lajikulttuuri muodostuu usein elämäntavaksi, jolla voi olla merkitystä mm. siihen kuinka pukeudutaan, kenen kanssa vietetään aikaa ja millä internet-sivustoilla vieraillaan.

Murrosiässä aletaan pohtia suhdetta lajikulttuuriin uudesta näkökulmasta. Unelmia, innokkuutta ja ylipäätänsä liikuntasuhdetta arvioidaan uudestaan ja moni toteaakin niiden olevan vain lapsenomaista mielikuvituksen tuotetta. 13-14-ikävuoden tienoilla tapahtuu urheiluharrastuksessa eriytymistä, jolloin osa harrastajista kiinnittyy seuratoimintaan entistä tiiviimmin, kun taas osa lopettaa tavoitteellisen urheiluharrastuksen (Koski 2004).

Murrosiässä ja vanhempana tavoitteellisessa urheiluharrastuksessa on usein kyse elämäntavan valinnasta (Hietala & Skyttä 2005). Nyt ei ehkä enää ilmaista yhtä lapsenomaisesti halua samaistua huippupelaajiin, mutta kyseessä on edelleen identifioituminen joukkueeseen ja lajikulttuuriin. Nuori jääkiekkoilija reflektoi itseään suhteessa lajikulttuuriin lajin sisällä joukkuekavereiden, valmentajien ja median kautta. Suhdetta lajikulttuuriin reflektoidaan myös suhteessa lajin ulkopuolisiin tekijöihin, kuten siihen miten muut tärkeät ihmiset kuten vanhemmat, sisarukset, kaverit, opettajat ja media suhtautuvat lajikulttuuriin.

Jääkiekkoon kuuluu lajikulttuurina käsityksiä siitä, minkälainen on tyypillinen ja ihailtu kulttuurin edustaja. Jos kaikista maailman ihmisistä pitäisi ulkonäön perusteella valita mahdolliset jääkiekon harrastajat, heitä yhdistäisi tietyt selvät piirteet: valkoihoinen, mies, lihaksikas ja länsimainen. Suomalainen nuori on usein syntyessään saanut valkoihoisuuden ja länsimaisuuden. Sen sijaan miehisyys ja lihaksikkuus ovat murrosikäiselle jotain epävarmempaa, psyykkisen reflektoinnin kohde, johon ajavat kehossa tapahtuvat hämmentävät biologiset muutokset ja yhteiskunnan ristiriitaiset representaatiot miehisyydestä. Jääkiekkoharrastus voi tarjota tässä risteyksessä tien jota kulkea; joukkue ja lajikulttuuri antavat yhteiskunnan hyväksymiä representaatiota menestyvistä miehistä, jääkiekkoilijoista. Harjoittelemalla kovasti nuori voi tulla yhä lähemmäksi tyypillistä ja ihailtua, yhteiskunnan arvostamaa, kulttuurin edustajaa. Toisaalta samasta syystä jääkiekkoharrastus voi jäädä: kun murrosikäinen tajuaa itsensä ja lajikulttuurin liittyvien ihailtujen esikuvien välisen eron, hän haluaakin identifioitua johonkin toiseen yhteisöön ja sen tarjoamiin representaatioihin.

Mainitsen vasta nyt tämän gradun kaksi tärkeintä käsitettä: syöminen ja ruumiinkuvaa. Ennen tätä halusin kuvailla sitä yhteiskuntaa, jossa nuori elää; syömiseen ja ruumiinkuvaan liittyvät ongelmat eivät ole syntyjään pelkästään joukkueen sisäisiä, yksilön psyykkisiä tai fysiologisia, vaikka ne sellaisina joudutaankin usein käytännössä ratkaisemaan. Onkin hyvä pitää koko ajan mielessä, että syömiseen ja ruumiinkuvaan liittyvät ongelmat nousevat lajikulttuurista tai lajikulttuuriakin laajemmin yhteiskunnassa jaetuista kulttuurisista representaatioista. Otetaan esimerkiksi ruumiinkuva. Lihaksikas huippujääkiekkoilijan keho edustaa yhteiskunnassa miehisyyttä, joka voi synnyttää monelle nuorelle suurta ahdistusta. Olisiko eettisesti kestävämpää pyrkiä muuttamaan miehisyyden kulttuurisia representaatioita, kun kannustaa joukkueen sisällä pelaajia tavoittelemaan monille epärealistista kehonkoostumusta tai antaa ravitsemuksellisia neuvoja siitä, kuinka optimoida lihasten kasvu.

Eichberg H. Identiteetin ilmaisemisen ristiriitaiset mallit. In Ilmanen K. editor. Pelit ja kentät: kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laios. Tutkimuksia 3/2004. Tampere: Domus Offset; 2004

Finpanel. TV-mittaritutkimuksen tuloksia. Finpanel.fi. http://www.finnpanel.fi/tulokset/tv.php [Viitattu 21.10.2008]

Hietala M, Skyttä A. ”Tosi fiksu valmentaja”. Juniorijääkiekkoilijoiden kokemuksia valmennuksesta (pro gradu –tutkielma). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto; 2005

Journalisti. Uutinen. Journalisti 14/2008. Helsinki: Suomen journalistiliito; 2008

Koski P. Liikuntasuhde. In Ilmanen K. editor. Pelit ja kentät: kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laios. Tutkimuksia 3/2004. Tampere: Domus Offset; 2004

]]> http://jvhuovil.wordpress.com/2008/10/26/paloja-gradusta-mies-vai-marjanpoimija/feed/ 0 Viljami hockey http://jvhuovil.wordpress.com/2008/10/09/who-cares-tule-ja-villiinny/ http://jvhuovil.wordpress.com/2008/10/09/who-cares-tule-ja-villiinny/#comments Thu, 09 Oct 2008 14:03:43 +0000 Janne Huovila http://jvhuovil.wordpress.com/?p=376 ]]>

Lähiapteekkini mainostaa teemaviikkoaan otsikolla ”Tule ja villiinny!” Luin ilmapallojen takaa näkyvät mainostekstit näyteikkunassa, ja tässä apteekissa on toden totta tällä viikolla luvassa paljon – villiä menoa!

Kuvitellaanpa. Sirkka 67 v. on tullut hakemaan apteekista kolesterolilääkkeitään ja – mikä yllätys – apteekissa ovat bileet nousukiidossa. Niinpä Sirkka vetää kourallisen näyte-Buranoita suuhunsa ja huuhtoo ne alas kahdella desilitralla desinfiointiainetta. Sirkka toteaa, että mikä olisikaan parempi paikka vetää kunnon metapiknikit kun tämä pilleriparatiisi. Tästähän voisi saada kunnon yhteiskunnallisen liikkeen: kootaan kaikki yksinäiset suomalaiset yhteen ja vedetään pilleriasiantuntijoiden valvonnassa oikein kunnolla överiksi.

Vesa 42 v. tulee apteekkiin lääkärinmääräys kourassa. Vesa on kiertänyt aina kaukaa apteekit, kunnes nyt kihdin vaivaamana on pakko nöyrtyä. Eipä Vesa voinut aavistaakaan kuinka villi meno apteekissa odottaa. Eikä aikaakaan kun tämä ylemmän johdon konsultti on palannut varhaislapsuuden oraaliseen kehitysvaiheeseen, jossa kaikki mahdollinen ja mahdoton tungetaan suuhun. Vesa saa yhteyden uusiin sfääreihin, jossa kaikki ovat yhtä samaa rakkautta.

Voi tätä hurlumhei-meininkiä. Tule ja villiinny! Elämme maailmassa jossa Hesarin verkkosivuilla luetuimmat uutiset ovat BigBrother-talosta kun samaan aikaan maailmantalous on romahtamaisillaan. Ja elämme maailmassa jossa yliopistokoulutuksen saaneet ”vastuulliset” lääkkeiden jälleenmyyjät mainostavat kauppaansa paikkana jossa tulisi villiintyä. Mihin jäivät mainoslauseet ”Vastuullinen yhteiskunnallinen toimija”? Who cares – tule ja villiinny!

Taidan olla aika tylsä tyyppi, mutta mua vähän huolestuttaa…. Ehkäpä lääkkeiden ja elintarvikkeiden aggressiivisen tyrkyttämisen ja mainonnan keskellä kannattaisi käyttää tervettä järkeä, eikä villiintyä.

Olen neuvotellut itseni aika kipeään paikkaan, joka toivottavasti synnyttää minussa uudenlaista paloa ja tietotaitoa. Taustalla on gradu, johon huomaan nyt suhtautuvani varsin kunnianhimoisesti. Huomaan myös sen, että yksi suurimmista mieltäni ihmetyttävistä asioista viime vuosina on ollut teorian ja käytännön yhteensovittaminen. Graduani aloittaessani on tämä teorian ja käytännön ristiriita saanut fyysiset hahmot. Ja tämän kaiken keskellä minun olisi kasvettava muutaman askeleen verran enemmän ihmiseksi, joka kykenee itsenäisiin päätöksiin.

Olen saanut graduni taakse ihmisiä, jotka ovat ravitsemustutkimuksen aatelia Suomenmaassa sekä ihmisen, joka on ravitsemustiedon käytännön soveltamisessa aatelia samaisessa maassa. Myönnän, olen tässä välimaastossa helisemässä. Onko olemassa tutkimusmenetelmiä joissa yhdistyvät käytännön hyöty ja tieteellisen tutkimuksen vaatimukset? Ovatko käytäntö ja teoria tosiaan sekä käytännössä että teoriassa tavoittamattoman kaukana toisistaan? Eivätkö teorian aatelisto ja käytännön aatelisto todellakaan voisi kohdata? Voisinko minä – kaikissa suurissa luuloissani – olla se ihminen käytännön ja teorian välillä.

Olen alkanut omaksua aika – etten sanoisi – perverssin lähtökohdan gradua kohtaan. Se menee näin: Graduprojekti on tarkoitettu epäonnistumaan. Tämä lähtökohta vapauttaa valtavasti luovia voimia: uskallan ottaa riskejä, saan epäonnistua, eikä minun tarvitse olla kumartelemassa jokaista tärkeilijää. Gradu on kuitenkin harjoitustyö ja jos siitä jotain uutta, jopa yhteiskunnallisestikin arvokasta, syntyisi, niin se kaikki syntyy epäonnistumisten kautta, uskaltamalla toimia vanhojen kaavojen ja konventioiden vastaisesti.

Ihmiset tahtovat pelotella gradusta; olen suhtautunut näihin inhottaviin ihmisiin olkia kohauttelemalla. En tiedä, ehkä nämä ihmiset ovat tosiaan hyväntahtoisia, olisikohan terve kunnioitus gradua kohtaan paikallaan?

Seuraavaan on koottu populaareja ravitsemustiedon lähteitä kolmessa kategoriassa 1) Julkisyhteisöt 2) Yksityinen sektori 3) Kansalaisjournalismi. Olen jättänyt tämän rajauksen ulkopuolelle englannin kieliset ja tieteelliset julkaisut. Asiantuntijakeskustelu ja -argumentointi tapahtuu ravitsemustieteessä nimenomaan näiden auktoriteettia omaavien tieteellisten julkaisujen ympärillä, mutta koska niiden ymmärtäminen vaatii suurta kiinnostusta ja/tai koulutusta, niin sivuutan ne. Mielestäni jako näihin kolmeen kategoriaan on onnistunut, koska kategoriat paljastavat niiden viestinnän luonteen: heikkoudet ja vahvuudet.

1) Julkisyhteisöt = pääosin julkisella rahoituksella kansalaisia palvemaan luodut yhteisöt

Esimerkkejä:

Kansanterveyslaitos

Valtion ravitsemusneuvottelukunta

YLEterveys

Elintarviketurvallisuusvirasto

Diabetesliitto

Sydänliitto

Julkisyhteisön viestintä on konservatiivista, yksiäänistä ja integroivaa, jossa vedotaan perinteisiin, yleistyksien yleistyksiin ja yksinkertaistusten yksinkertaistuksiin – joidenkin mielestä syystä, toisten mielestä ei. Julkisyhteisöjen yhteyksiä yksityiseen sektoriin on voimakkaasti arvosteltu. YLEn, laissa määritelty, tehtävä on tuoda esiin marginaalien mielipiteitä. Toteutuuko tämä ravitsemuksen saralla – joidenkin mielestä kyllä, toisten mielestä ei.

2) Yksityinen sektori

Esimerkkejä:

Finfood

Valio

Helsingin Sanomat

Keventäjät

UFS

Yksityisen sektorin poliittista painoarvoa ei kannata väheksyä: yhteiskunnan urbaanistuessa syömme yhä enemmän tuotettua ruokaa, niin kemiallisessa, fysikaalisessa kuin mielikuvallisessakin mielessä. Suomalaisissa elintarvikealan yrityksissä tehdään pätevää tieteellistä tutkimusta, taloudellisia intressejä ei kuitenkaan markkinointiviestinnän yhteydessä kannata unohtaa.

3) Kansalaisjournalismi – erityismainintana blogit

Esimerkkejä

Veteraaniurheilija

Hiilaritietoiset

Doctor Dahlqvist blogg

Uusmedia on antanut valtaa marginaaleille. Tuskin vähähiilihydraattinen ruokavalio olisi institutionaalistunut samalla tavalla ilman internettiä. Kansalaisjournalismi on ravitsemuksen saralla haastanut valtamedian ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin, valtamedian on otettava kantaa kansalaisjournalismissa syntyneisiin kysymyksiin. Toiseksi, kansalaisjournalismin yhteyteen syntyneillä yhteisöllä on usein enemmän osaamista ja koulutusta ravitsemuksesta kun suomalaisilla media-alan yhteisöillä. Kansalaisjournalismin uskottavuutta syö helposti populismi, sekä stereotyypittävä ja dikotomioita tuottava ajattelu “härskeistä valtaapitävistä”. “Härskejä valtaapitäviä” löydetään julkisyhteisöistä ja yksityiseltä sektorilta.

Lopuksi: Mistä sitä tietoa sitten pitäisi etsiä? Nyt ei ole tarjolla helppoja vastauksia. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa maailman monimutkaistuessa olemme erilaisten asiantuntijainstituutioiden armoilla – myös ravitsemusasioissa -, meidän on pakko luottaa johonkin tietoon, mutta kriittisyyttä ei kannata unohtaa. Tässä jutussa olen politisoinnut ravitsemustiedon; ravitsemustieto on eri intressiryhmien – jukisyhteisöjen, yritysten ja yksityisten henkilöiden – välistä temmellyskenttää. Tieteeseen vetoaminen on uskottavassa ravitsemuspuhetavassa kaiken A ja O. Tieteen rinnalla tarvitaan kuitenkin aina itsekriittisyyttä ja ravitsemuksen moninaisuuden hyväksymistä. Ruokailu ei ole todellakaan pelkkää fysiologiaa, vaikka sen ympärillä keskustelu usein pyörii, se on mitä suurimmissa määrin psyykkistä mielihyvää sekä sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.

Akateeminen vapaus voi tarkoittaa nykypäivänä mm. taloudellista syrjäytymistä – joka ei kaupallisessa maailmassa vapaudelta kyllä kuulosta. Siinä mielessä olen todella akateeminen, että minun odotetaan tekevän itsenäisiä ratkaisuja elämänsuunnan ja oman ajattelun suhteen. Useimmiten se tuntuu valitettasti kahleelta. Joka tapauksessa, välillä akateemisuus voi tuntua todella vapaudelta, kuten tänään.

Pystyn itse ohjelmoimaan hyvin pitkälti sitä, milloin luen, kirjoitan ja tutkin. Tänään oli niin kesäinen sää, että saatoin hyvällä omallatunnolla jättää kirjoituspöytäni rauhaan ja lähdin Helsingin keskuspuistoon. Harva taitaa edes tietää, että Helsingissä on tälläinen keskuspuisto, jonka vieressä asun. Keskuspuisto on noin 10 kilometriä pitkä moni-ilmeinen metsäkaistale, jonka eteläinen pää sijaitsee heti olympiastadionin ja vanhan jäähallin kupeessa.

Keskuspuistossa on metsikköä ja isoja kallioita. Se on Helsingissä asuvalle luonnonystävälle paratiisi. Aistit herkkänä lintujen laulu ja purojen solina jättää taakseen kehäteiden jylinän. Kiivetessä kalliolle voi tuntea asettuvansa hetkeksi urbaanin kiireen, kilpailun ja metelin yläpuolelle. Ja auringon lämpö saa unohtamaan betonin sementtisen kylmyyden. Ainoa mikä muistuttaa urbaanista tragediasta ovat auringossa paistattelevat ja nukkuvat kodittomat.

Onneksi minulla on ainakin toistaiseksi päänpäälläni asunto.Toisaalta, onneksi en ole ainakaan toistaiseksi myynyt itseäni urbaanille kiireelle. Taidan olla aika keskiverto kaupunkilainen – kaikkine kamppailuineeni talouden, moraalin ja sosiaalisten suhteiden kanssa – urbaanissa kulttuurissa jossa ääripäät kohtaavat räikeimmin kun ehkä missään muualla.

Kinesteettisestä oppimistavasta on kerrottu edellisessä blogissa vähän enemmän. Tässä eräs käytännön esimerkki aiheesta. Kandin tutkielman tekeminen on ollut oppimiskokemuksena todella erikoinen. Harrastin vuoden alussa koulunpulpettiopiskelua – siis kirjojen lukemista ja luennoilla istumista – 20-45 tuntia/viikko. Kun aloin tekemään kandin tutkielmaa, ajattelin siihen kuluvan aikaa noin kaksi kuukautta. Koin valtavaa syyllisyyttä omasta saamattomuudestani, koska kandin tutkielmaa tehdessäni koulunpulpettiopiskelua oli ainoastaan 6-20 tuntia/viikko. Pidin itseäni täytenä pellenä, kun en mukamas kyennyt panostamaan kandin tutkielmaan tämän enempään – minä senkin lorvija!

Mutta sitten huomasin, että kandin tutkielma alkoi olla jo muutaman viikon jälkeen valmis. Olin siis tehnyt kahden kuukauden työn muutamassa viikossa, koulunpulpettiopiskelua mittarina käyttäen vain yhden viikon työmäärällä. Yhtäkkiä se, mitä olen tottunut koulutusjärjestelmän sisällä kutsumaan laiskuudeksi ja lahjattomuudeksi, olikin minun suurin voimavara.

Lähestyin kandin tutkielmaa ennemmin urheilu- ja musiikkiharrastuksista käsin, kun perinteisestä kouluoppimisesta käsin. Valmistauduin ja keskityin joka kerta kun olin menossa tutkimusaineiston tai tietokoneen ääreen, jotta olisin 100-prosentisesti mukana. Varsinainen suoritus kesti vain joitakin tunteja kerrallaan, mutta valmistautuminen, keskittyminen ja palautuminen olivat yhtä tärkeitä kun itse suoritus. Usein nimenomaan palautumisvaiheessa tapahtuu iso osa oppimisesta, oli sitten kyse urheilusta, musiikista tai luovasta kirjoittamisesta: elimistö adaptoituu.

Tutkielman tekeminen oli toki ankaraa työtä, eikä jättänyt rauhaan. Suhtauduin aiheeseen toiminnan kautta, ja prosessoin aihetta joka paikassa: työssä ja harrastuksissa. Jonkun ihmisen kanssa muutaman minuutin tunteisiin vetoava keskustelu aiheesta saattoi synnyttää yhtäkkiä muutaman sivun verran tekstiä, siis enemmän kun kahdeksan tunnin istuskelu jonkin kirjan ääressä.

En tiedä tuliko tutkielmasta opettajien ja tutkijoiden mielestä hyvä, mutta ainakin siitä tuli omanlainen.

Tässä esimerkkini kinesteettisestä oppimisesta. Tärkeitä avainsanoja minun kohdallani ovat olleet tunneperäiset kokemukset, käytäntöön soveltaminen, vuorovaikutus ja toiminta.

Onkos jollakulla samanlaisia kokemuksia?